Perjantaina lähdettiin Mr. Korvattoman kanssa lappalaisten vapaamuotoisiin tokotreeneihin. Mentiin ihan suoraan suosiolla kentän äärilaitaan, ja siitä huolimatta Kurun mielenkiinto oli pelkästään monen kymmenen metrin päässä olleissa koirissa ja ihmisissä. Huoh. Kun meitä tuli moikkaamaan muutama ihminen, Kuru oli aivan onnessaan ja mielinkielin. Minä en sen sijaan kiinnostanut tippaakaan.. Ensimmäinen puoli tuntia meni siihen, että Kuru piippasi ensin muiden koirien perään ja sitten keskittyi pelkästään hajuihin, ja piippasi tylsyyttään kun en kävellytkään perässä ja hihna kiristyi. Mitään yhteistyötä se ei kuitenkaan edes harkinnut. Jossakin vaiheessa se sitten jopa vaivautui leikkimään sellaisilla leluilla, joita se ei normaalisti edes näe (=pitäisi olla tosi kivaa). Kontaktista ei kyllä ollut tietoakaan paitsi tosi hetkittäin leluilla leikkimisen lomassa. Namit eivät kiinnostaneet tippaakaan, kyllähän se söi välillä, mutta niillä houkuttelu oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Vähitellen kuitenkin päästiin 10-20m etäisyydelle muista treenailijoista ilman piipityksiä. Mikään ei kyllä edelleenkään kiinnostanut. Mä vaan niin kovasti toivon, että tää on murrosikää ja menee ohi joskus.. Vielä puolivuotiaana se oli innostunut minusta ja nameista ja teki niiden namien perässä melkein mitä vaan.

Nojoo. Olihan siinä jotain hyvääkin. Päästiin tosiaan lopulta aika lähelle niitä muita koirakoita ilman että Kuru koko ajan kiskoi sinne päin. Bussimatkat menivät ihan sivistyneesti, kolmeen neljästä bussista Kuru meni ihan itse, aiemmin se on ovella pistänyt nelitassujarrun päälle. Takaisin tullessa Kuru taisi jopa vähän nukkua bussissa. Ja jostakin syystä se oli tosi nöyrää poikaa kun käveltiin bussilta kotiin, hihnakävelystä ei tarvinnut neuvotella kuin pari kertaa ja se osasi istumiset ja maahanmenot sanallisesta vihjeestä kuin vettä vaan. Normaalistihan se ei "osaa" ainakaan maahanmenoa ilman käsiapua.. Taisi tajuta, kuinka pottuuntunut ja väsynyt olin sen käytökseen, vaikka ihan neutraalisti yritinkin käyttäytyä potutuksesta huolimatta.

Lauantaina käytiin näyttelytreeneissä, enkä ollut kovin yllättynyt kun käytös oli ihan yhtä onnetonta. Kun käveltiin kentälle yhdessä muiden kanssa, Kuru olisi halunnut vaan vetää, vetää ja vetää. Kun olisi pitänyt seistä nätisti, Kuru makasi tai veti niin kovaa, että etujalat olivat ilmassa ja piippasi muiden koirien perään. Hampaat ja pallit se sentään antoi katsoa ihan nätisti, sitä on harjoiteltu niin paljon että muu ei kyllä tule kyseeseenkään.. Namit eivät kiinnostaneet sitäkään vähää mitä perjantain tokotreeneissä. Muiden koirien kanssa juoksu kentän ympäri meni pelkäksi kiskomiseksi ja pomppimiseksi. Parin rukkastentekouhkauksen ja puolentusinan kirosanan karjaisun jälkeen se kuitenkin tajusi, että pakko tässä on edes jotain yhteistyötä tehdä. Suostui se sitten edes vähän välillä tekemään niin kuin pyydettiin. Yksitellen juokseminen onnistui ihan kohtuullisesti muuhun tekemiseen nähden. Seisominen sen sijaan oli taas melkoinen näytös. Olis pikkuisen helpompaa, jos Kurua kiinnostaisi se syöminen yhä edelleen.

Myös Muihtu-pentu oli samoissa treeneissä, ja treenien jälkeen päästiinkin sitten läheiseen tyhjänä olleeseen koirapuistoon päästelemään höyryjä. Aika vähän ne viitsivät juosta, taisivat molemmat haluta painimestareiksi. Aika pitkään ne leikkivät ihan nätisti, tosin Kurun oli pakko välillä kerjätä verta nenästään ja yrittää nylkyttää - onneksi lopetti käskystä ja Muihtun ärähtelystä. Jossakin vaiheessa tuli sitten kuitenkin vakavampikin ärinä, ja lopputuloksena Kurun huulesta tuli vähän verta. Hetken aikaa pidettiin koiria tahoillaan hihnassa ja rauhoiteltiin, ja uskaltauduttiin sitten kokeilemaan, jos ne kuitenkin vielä leikkisivät. Jonkin aikaa ne vaan haistelivat tahoillaan, taisi olla rauhoittelua molemmin puolin, mutta nähtiin vielä ihan kilttiä leikkiäkin. Eipähän jäänyt ainakaan ihan päällimmäiseksi muistoksi se ärinä.

Koko reissuun meni neljä tuntia matkoineen, ja Kuru olikin melkoisen väsynyt, jopa nukkui bussipysäkillä. Bussimatkat menivät molempiin suuntiin ihan hyvin, paluumatkalla Kuru nukkui myös bussissa. Ja jälleen kotiin päin kävellessä se oli tosi nöyrää poikaa, ei tarvinnut neuvotella siitä hihnakäytöksestä senkään vertaa kuin perjantaina. Kai se tajuaa, että olisi pitänyt totella jo aikaisemmin, vaikka jälleen olin mielestäni ihan neutraali Kurua kohtaan. Kotona se sitten nukkui koko illan, hyvä niin. Aamulla se tekikin ennätyksensä, eikä herättänyt meitä ollenkaan - aamulenkillä käytiin vasta kahdeltatoista.. Tosin iltalenkilläkin käytiin yhden aikaan yöllä.

Mitä opimme tästä? Pitää vaan harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Kotona sisällä se on kyllä innostunut nameista ja tekemisestä ainakin 90% ajasta. Ulkona sen korvat ovat vaihtelevasti mukana, mutta pitäisi kai säännöllisemmin tehdä niitä tokojuttuja ym. lenkkireitin varrella, jospa korvat saataisiin edes silloin mukaan. Tokotreenien häiriö on ihan liikaa, vaikka oltiin todellakin monen kymmenen metrin päässä muista. Jotenkin pitäisi saada kotona lisättyä ensin häiriötä.. vaan on se jännää, että vielä puolivuotiaana harjoittelu onnistui muutaman metrin päässä muista. Huoh. Vaan eipä taida huokailu auttaa, pitää vaan tehdä.

Tiina