Kun Kuru sai perjantaina lääkäriltä luvan tehdä mitä vaan (minkä se tosiaan yritti ottaa kirjaimellisesti), me sovittiin heti riemuissamme lenkki Kirsun, Tiin ja Beanan kanssa. Rauhallisesti piti kuitenkin vielä ottaa, koska Kuru on kuitenkin ollut niin pitkään levossa, ja vaikka reippaampia lenkkejä onkin jo tehty, ei ole tarkoitus rikkoa koiraa riehuttamalla sitä liikaa heti. Lauantaina siis suunnattiin hihnalenkille Paloheinän ainokaiselle kävelyreitille, jota ei ollut muutettu talven tullen hiihtoladuksi. Kuru oli aivan onnessaan kun näki mammat, ja mulla oli tosiaan pitelemistä. Reilu puolitoista tuntia meillä taisi mennä, ja koirat saivat olla ihan pienen hetken irtikin. Kurun riemulla ei ollut rajaa, kun se pääsi puolivälissä rallittelemaan Tiin kanssa lyhyttä tienpätkään edestakaisin. Kävipä se umpihankisukelluksellakin useamman kerran, kun Risto heitteli sille lumikokkareita - mammat vaan katsoivat vierestä, kun hölmö kakara menee sellaiseen vipuun. :D Hauskaa meillä taas oli, ja Kurukin vaikutti onnellisen väsyneeltä.

Sunnuntaina uskaltauduttiin sitten tuohon Laajalahden jäälle, kun siellä näkyi paljon muutakin porukkaa kuin vain hulluja pilkkijöitä ja varjoliitäjiä. Lauantaina jäälle oli myös vedetty koneella retkiluistelubaana, joten ajattelin, etten oo kauhean uhkarohkea kävellessäni jäällä, jos se kestää konettakin. Tosin silti oli vähän jännää, kun mä olen niin ylivarovainen jäiden kanssa. Hyvin kuitenkin meni, vaikka tosiaan porukkaa riitti. Suurimman osan ajasta Kuru sai kuitenkin olla irti (ja oli jopa hyvin kuulollakin), ruuhkaisimmissa paikoissa pidettiin sitä fleksissä. Mutta kylläpä oli onnellisen näköinen pieni koira, kun sai juosta ja kiitää pitkin jäätä ihan täysiä, eikä heti komennettu takaisin. Kurusta kyllä näkee niin selvästi, kuinka se nauttii siitä urheilusta, se elää juoksemiselle! Meidän pieni lapinvinttikoira.

Maanantaina meillä oli sitten taas fyssariaika. Meidän fyssari otti kiltisti vielä meidät ja pari muuta epätoivoisinta (;)) asiakasta just ennen lomaansa vastaan. Kurusta löytyi vielä jumeja, mutta se oli mun käsittääkseni jo selvästi parempi kuin viimeksi. Välillä Kurun silmät jopa painuivat ihan pakolla kiinni - se taisi salaa tykätä siitä! Selvästi si-nivelten ja lannerangan käsittely oli vielä epämukavampaa kuin muiden paikkojen, mutta suunta oli jo selvästi parempaan päin. Fyssaria vähän nauratti, kun kerroin, että oli tainnut kuitenkin tehdä viimeksi ihmeen. Ontumista ei tosiaan nimittäin oo näkynyt enää ollenkaan edellisen fyssarikäynnin jälkeen ja toivottavasti ei enää jatkossakaan näy. :) Fyssarilla ei ollut sen kummempaa arvausta ontuman syystä - voi olla tosiaankin vaan joku liukastuminen, kaatuminen tms., jotka varsinkin toistuessaan sitten vetävät jumiin. Mä olen kyllä itse asiassa nähnyt sitä liukastelua aika paljon varsinkin viime aikoina. Fyssari jää nyt lomalle, mutta suositteli meille Yliopistollisesta eläinsairaalasta paria akupunktiota tekevää lääkäriä, jotka osaavat myös osteopatiaa. Samoja tyyppejä suositteli myös Kurun magneettikuvannut lääkäri, joten sinne suunnataan fyssarin loman aikana. Kaksi aikaa varattiin heti kättelyssä, ensimmäinen ensi viikon torstaille ja seuraava siitä viikon päähän. Saas nähdä, millaista se on.

Alkuviikosta Kuru oli aika pitkälti vaan hihnalenkityksellä, vähän pidin sitä vapaana yhdellä aukealla, ja kyllähän Kuru otti siitä ilon irti. Tänään kuitenkin käytiin taas Kirsun ja mammojen kanssa lenkillä Paloheinässä. Tällä kertaa suunnattiin ensin metsään tallatuille poluille, ja Kuru sai olla kohtuullisen paljon irti. Eivät ne silti hirveästi Tiin kanssa spurttailleet, jopa toi meidän nuori Urheilija halusi pääosin pysyä polulla. Hanki oli nimittäin todella syvä. Kuru oli kyllä hiukan turhan korvaton, vaikka se on viime aikoina ollut muuten tosi mukavasti kuulolla. Taitaa olla aika palautella taas sitä luoksetulon ehdottomuutta mieleen. Mutta eihän sille pieni koira mitään mahda, kun metsä on täynnä ihania hajuja ja mammatkin ovat mukana ja ja ja.. Yksi hyvä ohitusharjoituskin saatiin tehtyä, kun vastaan tuli mun mielestä järkyttävän kokoinen belgianpaimenkoirauros, joka uhosi Kurulle ja mammoille häntä pystyssä hirveässä etukenossa. Vähän mua hirvitti, pystyykö se ulkoiluttaja pitämään koiran, mutta keskityin kuitenkin Kuruun. Ja Kurupa yllätti! Yhden broileripullan voimin se piti nenänsä kiinni mun kädessä ja vain kerran vilkaisi belggaria kohdalla - ja mun komennettua käänsi heti katseensa pois. Jes! Taitava! Ihan hiljaa se ei sitten kuitenkaan malttanut olla, vaan kun me oltiin jo päästy reilusti ohi siitä koirasta, Kurun piti kääntyä katsomaan ja haukahtaa. Huoh. Ei ihan täydellistä, mutta melkein. :) Kiitos taas Kirsulle ja mammoille hyvästä seurasta!

Tiina