Lauantaina käytiin pitkästä aikaa treffaamassa Päiviä, Viimaa ja Myryä. Kuru ei ollutkaan nähnyt isoja poikia pitkään aikaan, viimeksi taidettiin käydä kovien pakkasten aikaan yhdessä lenkillä. Tällä kertaa oltiin kuitenkin sovittu treffit Haltialaan, missä pojat pääsivät juoksemaan kunnolla irti. Kuru muistikin alkuun taas pitää korvat lipassa ja alistua isoille pojille, mutta se kävi kyllä haistelemassa Viiman takapäätä erityisen tarkkaan. Kyllä ne alussa ottivat vähän juoksukisaakin, mutta pääosan ajasta pojat jolkottelivat erillään ja haistelivat. Sitten Kuru löysi kepin, ja sen oli aivan pakko elvistellä Myrylle keppinsä kanssa. Myry yritti ottaa kepin, mutta Kuru murahti ja lähti karkuun keppinsä kanssa. Siitä ei onneksi sen suurempaa draamaa syntynyt, Myry vaan kävi hakemassa itselleenkin kepin. Kuru oli kyllä tän jälkeen tosi polleaa poikaa, kuljeskeli häntä ihan kippuralla..

Myöhemmin Kuru oli nuoleskelemassa maasta jotain ihanaa hajua, kun Viima tuli paikalle. Kuru rupesi jäykistelemään Viimalle ja näytti hampaita ylähuuli ihan rutussa - niin selkeää koirankieltä että mäkin tajusin. Viima jäykisteli takaisin, naamaa en nähnyt mutta asento puhui kyllä selkeää kieltä. Pieni rähäkkä siitä syntyi, mutta ääni oli pahempi kuin vammat, eli koirissa ei ollut naarmuakaan. Sen jälkeen Kuru ja Viima vähän välttelivät toisiaan, mutta tilanne ei mun mielestä jäänyt kummallekaan päälle. Pientä jäykistelyä näkyi vielä pari kertaa, mutta tilanteet laukesivat ihan rauhanomaisesti, ainakin jälkimmäisellä kerralla Kuru väisti ihan oma-aloitteisesti ja jolkotteli mun luo hakemaan namia. Hyvä näin. Eipä sitä voikaan olettaa, että aikuiset urokset lenkkeilisivät yhdessä ilman mitään äänen korottamista ikinä. Syntyyhän Kurun ja narttujenkin välille toisinaan pientä kitkaa. Ei siis mitään dramaattista, ja kyllä pojat taisivat vielä leikkiäkin vähän yhdessä. Viima ja Myry ovat onneksi niin fiksuja, etteivät vetäneet hernettä nenään Kurun kukkoiluista. Kuru oli kyllä loppulenkistä jo ihan selvästi väsynytkin, joten mitään mielettömiä riekkujaisia ei tietty voinut odottaakaan. Pari tuntia lenkkiin meni kaikkineen, ja Kuru oli kyllä illan väsynyt. Kiitos Päiville, Viimalle ja Myrylle seurasta!

Tänään Kuru päätti sitten vaihteeksi säikäyttää. Ihan kuin tällä viikolla ei olisi jo muutenkin ollut tarpeeksi jännitystä.. Käytiin aamulenkillä vähän pidemmällä, ja tultiin yhden ruohikkoalueen kautta lenkiltä kotiin. Päätin päästää Kurun vähän irrottelemaan, kun sillä selvästi oli tunnin kävelystä huolimatta ylimääräistä virtaa. Kyllähän se juoksikin, mutta yhtäkkiä pysähtyi kierimään nurmikon reunalle ja kun menin paikalle, se nappasi paikalta kokkareen suuhunsa ja lähti karkuun. Kuru oli kieriskellyt omituisten valkoisten rakeiden päällä ja nyt siis syönyt niitä. Ei muuta kuin suorinta tietä kotiin ja soittamaan päivystykseen. Huoh. YESille en alkuviikon kokemusten perusteella edes yrittänyt. Hertasta ei vastattu, vaan ensimmäistä seuraavat puhelut katkesivat (katkaistiin?). Aistissa pitkän odotuksen jälkeen vastasi vastaaja, joka kertoi ettei poikkeuksellisesti olekaan päivystystä. Espoon eläinsairaalan päivystys alkoi vasta kahdelta. Sitten tajusin soittaa Mevettiin, ja sieltä onneksi tosi ystävällinen henkilö vastasi heti. Saatiin ohjeeksi oksettaa Kuru suolalla, ja jos ei vartin sisään oksentaisi, pitäisi lähteä lääkäriin hakemaan oksetuspiikki. Ja oksetuksen jälkeen lääkehiiltä, ettei mahdollinen myrkky ehtisi imeytyä. Äkkiä muotoilin sitten suolapallon kädelleni, ja pallo Kurun kurkkuun. Kuru oli ehkä maailman kiltein hoidettava, ei pistänyt ollenkaan hanttiin ja nielaisi suolapallon heti.

Ei mennyt kuin ehkä minuutti, ja Kuru jo oksensikin. Oksennuksen mukana tulivat myös Kurun aiemmin lenkillä syömät namit ja kepit, ja lopulta pelkkää mahanestettä, joten saatoin olla aika varma että maha tuli tyhjäksi. Kun en ekan puhelun aikana tajunnut kysyä lääkehiilen määrää, soitin uudelleen Mevettiin, ja päivystäjä neuvoi hakemaan apteekista nestemäistä lääkehiiltä (rakeita pullossa, joihin sekoitetaan vettä) ja antamaan koko pullollisen. Ja sitten vahtimaan koiraa loppupäivän mahdollisten myrkytysoireiden varalta - jos tulisi oireita, ne kyllä huomaisi (oksentelua, läähätystä tms.), ja oireiden ilmaantuessa pitäisi mennä kiireellä lääkäriin. Päivystäjä oli kyllä hyvin rauhoittava ja oli sitä mieltä, että tuskin mitään oireita tulisi - Kuru saatiin niin pian oksetettua ja lääkehiiltäkin pian perään, eikä sellaisessa paikassa pitäisi mitään oikeita myrkkyjäkään olla. Ei siis muuta kuin koira autoon ja apteekkiin. Onneksi aika läheltä löytyi auki oleva apteekki ja lääkehiilet saatiin tunnin sisällä rakeiden syönnistä koiraan. Ihan kiva, että Mevetissä tajuttiin neuvoa myös, että nestemäinen lääkehiili kannattaa antaa ulkona... joo, kohtuullisen sotkuista puuhaa. Kuru oli kyllä tässäkin kohtaa aivan mielettömän kiltti ja antoi hoitaa todella nätisti. Risto piti kuonosta kiinni ja mä laitoin lääkepullon nokan hampaiden välistä ja ruuttasin hiilinestettä sisään, Kurun tehtäväksi jäi nieleskely. Suurimman osan se nieleskeli tosi kiltisti, vasta pullonpohjia se lykkäsi toisesta suupielestä ulos. Eiköhän sitä hiiltä kuitenkin tarpeeksi saatu mahaan asti.

Iltapäivällä lähdettiin mun isän luokse syömään, ja koska Kurua piti vahtia niiden myrkytysoireiden varalta, Kuru otettiin mukaan. Mun isä on kuitenkin aika reippaasti koira-allerginen, joten jätettiin Kuru takapihalle kiinni ruokailutilan ikkunan taakse, niin pystyin vahtimaan sitä siitä vähän väliä. Nätisti Kuru sinne pihalle jäi ja istui tai makaili rauhassa koko ajan. Mitään oireita ei myöskään onneksi näkynyt. Ruokailun jälkeen lähdettiin lenkille yhdessä koko porukka, ja Kuru oli hiukan yli-innokas.. Se veti kuin hinaaja, ja haukkui pihassa ihan kaikelle. Oli vissiin aika kiihdyttävää päästä pois sieltä hihnan nokasta. Isän lääkärinaisystävä totesikin, ettei se tosiaan kauheasti myrkytysoireita saavalta näytä. :P Kyllä se sitten lenkiltä palattua rauhoittui, kun tajusi joutuvansa autoon.. Kotonakin se on ollut ihan normaali oma itsensä, ehkä tässä vähitellen jo uskaltaa huokaista helpotuksesta. Sitä se päivystäjäkin mulle vakuutti, että kaikki mahdollinen on ainakin tehty ja hyvin nopeasti niiden rakeiden syönnin jälkeen. On tässä aikaakin jo kulunut ihan reilusti. Huh, Kurun ei kyllä nyt tarttis enää järjestää tällaisia tempauksia! Kaikki nämä viimeaikaiset tempaukset ovat kyllä liittyneet syömiseen - onko siitä ihan oikeasti tullut noin ahne? Kai sitä pitää vaan tottua siihen, että roskikset tosiaan saatetaan dyykata, dentastixiä saatetaan syödä sitä vauhtia että jää pureskelematta ja maastakin saatetaan syödä mitä vaan. On tässä opettelemista, kun ennen tyyppi on ollut niin tarkka syömisistään.

Tiina