Kuru sai heti torstaisen eläinlääkärikäynnin jälkeen ensimmäisen satsin Strongholdia niskaansa, ja pian se tökötti tuntuikin auttavan. Rajuja pärskimiskohtauksia ei tainnut tulla ainuttakaan litkun laittamisen jälkeen, ja viimeiset pärskimiset kuultiin varmaan sunnuntaina tai maanantaina, siis ihan parissa päivässä oireet helpottivat kokonaan. Koska me ei olla treffattu viimeisen kuukauden aikana kuin Kurun Tiitu-mammaa ja Beana-mummoa, Kirsu päätti yhdessä eläinlääkärin kanssa hoidattaa mammatkin nenäpunkin varalta, ihan vaan varmuuden vuoksi. Mammoilla ei kyllä missään vaiheessa ollut mitään oireita ollut, mutta kuulemma oireettomiakin kantajia voi olla (tosin millä todennäköisyydellä samassa perheessä kaksi, varsinkin kun ne ovat läheistä sukua tälle oireilijalle?) ja koska nenäpunkin ei ilmeisesti pitäisi tarttua kuin nenäkosketuksessa, mammatkin piti hoitaa. Eipähän sitten tartte ainakaan miettiä, onko Kuru tartuttanut kenties mammat tai toisin päin, kun ei tosta nenäpunkista oikein tiedä ees sitä tartuntatapaa. Mutta nyt näyttäis siis olevan kaikki ok sen osalta.

Viikolla käytiin ahkerasti jäällä lenkkeilemässä, Kuru nauttii edelleen lumesta ja pakkasesta ihan suunnattomasti. Keskiviikkona tosin meidän piti irtipäästämisen jälkeen keskustella pitkästä aikaa Kurun kanssa siitä, saako mua repiä, haukkua ja töniä. Huomioimattomuus ei tepsinyt pätkääkään, tai siis mä en enää jossain vartin kohdalla kireässä pakkasessa jaksanut enää kuunnella haukkumista, joten otin Kurun kiinni, runttasin maahan ja pidin siinä kunnes rauhoittui. Ihan älyttömille kierroksille se nimittäin oli ehtinyt itsensä haukkua. Sen jälkeen tyyppi oli taas ihan normaali, tuli hyvin nätisti ja kuuliaisesti luokse kutsuttaessa eikä enää yrittänyt saada mua leikkimään kuten toisia koiria.. Torstaiaamuna oli mieletön lumimyrsky ja 16 astetta pakkasta. Aamulenkillä huomasi, että muut koirat olivat selvästi vain äkkiä-korttelin-ympäri-pissatuksella, mutta Kurulla ei ollut mikään kiire. Se nautiskeli kelistä, sukelteli ja piehtaroi hangessa ja olis ollut siellä vaikka koko päivän, jos olis saanut. :D Se vaan ei käynyt päinsä, koska meillä oli torstaiaamupäivänä toinen akupunktioaika.

Tällä kertaa akupunktiossa oli mukana myös eläinlääketieteen kandi, pieneläinsairaalassa kun oltiin. Se ehkä vaikutti eläinlääkärinkin käytökseen, ja selitykset eivät olleet enää ihan yhtä vieraalta planeetalta. Ei sillä, että olisin eläinlääketieteellisiä termejä ymmärtänyt, mutta ihan oikeita, tieteeseen perustuvia syy-seuraussuhteita lääkäri kandille selitti. Ensin lääkäri hoiti taas Kurua osteopatialla, ja lantio oli kuulemma pysynyt hyvin suorassa viime hoitokerran jälkeen. Siitä huolimatta, että Kuru oli saanut (parin rauhallisemman päivän jälkeen toki) juosta ja riehua ja varmaan meidän edellispäiväinen "keskustelukin" olis voinut vaikuttaa. Mutta kaikki siis vaikutti olevan kunnossa! Lääkäri laittoi Kuruun myös neuloja, tällä kertaa varmaan parikymmentä yhteensä, nyt myös etutassuihin ja niskaan lanneselän ja takajalkojen lisäksi. Kuru olisi halunnut ravistella neulat niskasta ja onnistuikin siinä kerran, kun olin niin hidas, mutta muuten se suhtautui neuloihin hyvin rauhallisesti. Vain oikean takajalan jonkun tietyn neulan kohdalla se pyristeli, ja kandi tuli pitelemään Kurua mun avuksi - mun kun piti pitää päästä kiinni, ettei se ravistelisi niitä niskan ja päälaen neuloja. Kiltisti se sitten oli, kun neulat oli saatu paikalleen. Jopa niin rauhassa, että meidän jutustellessa mm. rauhoittamisesta ja koirien määrästä, Kuru melkein nukahti. Se makasi pää lattiassa silmät kiinni hyvin rentona. Niin akupunktion pitäisikin kuulemma tehota, kun neulojen pistely vapauttaa endorfiinejä. Aika hyvä fiilis Kurulle sitten taisi jäädä käynnistä. Jutustelusta pitää sen verran mainita, että mulla on nyt lääkärin määräys siitä, että toinen koira pitää hankkia. ;) Käytännössä siis "kyllä sullekin toinen tulee. Kyllä koira tarvitsee kaverin.", joten eihän tässä voi pyristellä. Muska, me halutaan toinen pikkuliehku!

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli myös se, että eläinlääkäri pisti myös kandiin yhden akupunktioneulan näyttääkseen kandillekin, ettei se juuri satu eläintä. Neulat ovat tosi ohuita, ihon lävistäminenhän aina tuntuu pikkuisen, mutta sen jälkeen neula ei tunnu. Jopa mä pystyin ihan hyvin katsomaan pistämistä, vaikka usein mua alkaa heikottaa (esim. verenluovutuksessa en todellakaan katso sinne päinkään..). Tosin tässä ei tietty vertakaan näkynyt. Eläinlääkäri selitti kandille akupunktion toimintaperiaatteen lisäksi myös osteopatian toimintaperiaatteita. Ihan maalliset perustelut sieltä tuli, vaikka vähän myös niitä voodoo-juttuja. Mutta kyllä se vaan toimii! Mä moneen kertaan vakuuttelin kandillekin, että mä olen sellainen skeptinen ihminen, enkä usko huuhaahan, mutta tähän on vaan pakko uskoa. Kurusta ei ole löytynyt mitään vikaa röntgen- eikä magneettikuvauksessa, ja vasta osteopatian jälkeen se satunnainen ontuminen on häipynyt. Onneksi me satuttiin menemään alunperin sille meidän fyssarille. Lääkäri sanoi, että enempää akupunktiokäyntejä ei tarvita, jos vaiva ei palaa. Meillä on vielä aika varattuna omalle fyssarille ensi viikolle, ja sinne vielä mennään. Sen jälkeen katsellaan jatkoa sen mukaan miltä näyttää. Kyllä mä varmaan silti käytän Kurun vielä joskus kuukauden päästä fyssarilla varmuuden vuoksi, niin kuin lääkäri suositteli. En todellakaan halua, että tällainen episodi enää toistuu!

Akupunktiokäynnin jälkeen otettiin taas pari päivää rauhallisemmin, vaikkei siihen välttämättä olis enää syytä ollutkaan. Kunhan vaan laiskotti. Sai Kuru perjantaiaamuna sentään pikkuisen riehua vapaana jäällä, mutta kovin pitkälle en viitsinyt mennä farkuissa, kun lunta oli edellisenä yönä tullut polveen asti! Hanki oli todella korkea, Kuru hukkui pehmeimmissä paikoissa höttöiseen lumeen niin, ettei näkynyt kuin selkäkarvat ja korvat. Ja se on sentään yli 50-senttinen. :D Pahimpiin paikkoihin lunta oli kinostunut yli metri. Tänään aamulla lähdin umpihankilenkille Pöljän kanssa, ja se oli niin onnellinen! Ketään muita ei kyllä umpihangessa näkynyt, vaikka oli nätti, melko aurinkoinen ilma. Kaikki muut ulkoilijat olivat auratulla retkiluistelubaanalla ja me saatiin kiertää jäällä ihan keskenämme. Kurun mielestä umpihankilenkkeily oli ihanaa ja se auraili itselleen reittejä sinne sun tänne - ei tosiaan halunnut kulkea mun jäljessä. Rankkaa se kyllä oli, ja olin jo ihan hiessä suunnilleen ensimmäisen kahdensadan metrin jälkeen. Meillä meni yhteensä vajaa tunti lenkkiin, jonka kiertää normaalimmissa olosuhteissa noin puolessa tunnissa. Se kertoo jo jotain. Mutta Kuru nautti! Vielä kun olis ollut kaveri mukana. No, hyvin se viihtyi myös lumipallojen perässä, varmaan kymmeniä kertoja lähti mielettömällä innolla metsästämään lentävää kokkaretta.

Tiina