Kurulla oli onnenpäivät viime viikolla. Ensin torstaina käytiin treffaamassa taas Kirsua, Tiitua ja Beanaa, ja viikonlopuksi saatiinkin mainiota ohjelmaa. Torstain treffit menivät taas tutuissa merkeissä, koirilla oli kivaa ja me naurettiin itsemme kipeiksi. Kirsu nimittäin houkutteli meidät umpihankeen ("tässä oli polku vielä viime viikolla") ja siellähän sitten oltiin. :D Ei ehkä olis yksinään paljon naurattanut olla suunnilleen kainaloita myöten lumessa (siinä oli ojakin..), mutta kahdestaan meillä oli suorastaan ratkiriemukasta. Eniten huoletti, ettei kukaan vaan nähnyt... hiihtäjiähän ei lasketa. ;) Hirveän äherryksen jälkeen me sieltä umpihangesta kuitenkin päästiin, ja koirat, jotka ihmettelivät meidän hidasta etenemistä, pääsivät vihdoin juoksemaan. Eivät ne sattuneesta syystä uponneet yhtä syvälle kuin me. Kuru juoksi onnessaan Tiin kanssa, ja rääkkäsivät ne kakarat taas Beana-mummoakin. Viikonlopun ohjelman piristys varmistuikin sitten samalla. Me oltiin menossa mökille pitkää viikonloppua viettämään, ja Kirsu yllytyshulluna lupasi antaa Tiin meille mukaan. Etteivät ilvekset ja sudet syö meidän mussukkaa..

Perjantaina siis lähdettiin matkaan ja napattiin Tii mukaan. Matka meni hienosti, Tii nukkui rauhassa koko ajan, tunki itsensä ihan Kurun viereen takapenkillä ja Kurua vähän ällötti, mutta mitään ongelmaa ei ollut. Kun vihdoin päästiin mökille asti, koirat olivat aika innoissaan! Ne pääsivät suoraan autosta riekkumaan pihaan (virhe...) ja vetivät hirmuista rallia. Päivänvalolla ehdin vielä käyttää koirat reilun tunnin lenkilläkin, eikä hihnaa tarvinnut onneksi edes näyttää koirille, naapuritien mökit olivat tyhjillään joten rauhassa voitiin lenkkeillä. Illalla mun hölmöys sitten kostautui - Kuru ontui pari askelta levon jälkeen. Ääliö minä, kun koiralla on ilmeisesti ollut se lihasrevähdys (kun ei muutakaan syytä oikein voi olla), se lämmittely olis erityisen tärkeää. Ja mä tollo päästän koirat monen tunnin automatkan jälkeen suoraan revittelemään. No, ontuminen meni onneksi sen parin askeleen jälkeen ohi, iltalenkillä käytin Kurun hihnassa. Aamulla ontumisesta ei ollut enää jälkeäkään. Mun diagnoosi tolle vaivalle on nyt kyllä entistä varmempi, ihan selkeesti mun mielestä on kyse lihasvammasta, kun lämmittelyllä ja lämmittelyn puuttumisella on noin selkeä vaikutus.

Lauantaina ja sunnuntaina koirat pääsivät aamu- ja iltapissatusten lisäksi reippailemaan pari reilun tunnin lenkkiä, mutta tällä kertaa vahingosta viisastuneena pidettiin Kuru hihnassa ekat kymmenen minuuttia, että lihakset pääsivät lämpenemään edes vähän ennen riehumista. Sillä riehuivathan ne, kun kerrankin oli mahdollisuus. Hyvä minä - ontumista ei sitten enää koko viikonloppuna näkynyt. :) Valitettavasti naapuritiellä näkyi jo auton jälkiä, ja yhdelle naapurimökille olikin tullut porukkaa, onneksi välimatkaa on ainakin pari kilsaa teitä pitkin. Lauantaina kaivettiin esiin mökin takaa myös mun isovanhempien vanha potkukelkka, joka osoittautuikin hauskaksi lenkkivälineeksi. Me vuoroteltiin Riston kanssa kelkkailua, toinen piti silmällä koiria ja toinen potkutteli kelkalla menemään. Vaikka mä aina irvailenkin potkukelkkaa mummojen välineenä, niin olihan se hauskaa puuhaa! Ja koirat nauttivat kelkan vieressä juoksemisesta, kun kerrankin pääsivät etenemään sopivaa vauhtia. Tosin sitä kävelijää piti sitten aina odotella, mutta koirillehan kelpasi luoksetuloharjoitus kävelijän ja kelkkailijan välillä, kun siitä sai namia! Varsinkin Tiin mielestä tää oli erityisen kivaa sattuneesta syystä. ;)

Tii hämmästytti meitä ahneudellaan, se on kyllä ihan uskomaton. Se söi ruokansa täysin käsittämättömällä vauhdilla, siis siinä vaiheessa kun Kuru oli saanut pari nappulaa alas, Tii jo kolisteli tyhjää kuppia. Sen lisäksi se yritti vakuuttaa meille, että kotona se aina saa maistaa kaikkia ruokia sekä valmistusvaiheessa että pöydästä. Sori Tii, ei mennyt läpi, me pysyttiin kylminä ja se sai tyytyä omiin ruokiinsa. Tosin kompensaatioksi se sai syödä kaikki Kurun luut, jotka olivat lojuneet meillä kotona lattialla eivätkä siis olleet Kurulle kelvanneet. Tosin kerran se kyllä yritti vihjailla meille ruoasta ihan syystäkin - me unohdettiin sen aamuruoka sunnuntaina, ja muistettiin vasta kahdentoista aikaan, Kuru kun syö vaan kerran päivässä niin on totuttu vaan siihen iltaruoan antoon. Sunnuntai-iltana se sitten muistuttikin meitä lenkin jälkeen pontevasti, että ei vaan unohtuisi se iltaruokakin; Tii meni suoraan ovelta tiskipöydän eteen ja haukahti kimakasti, "VÄY, ruoka tänne NYT!". :D Hämmästytti mua myös Tiitun hurjan kova lihaskunto! Olenhan mä ennenkin huomannut, että se on lihaksikas, mutta nyt kun sen kanssa vietti enemmän aikaa rapsutellen ja harjaillen, huomasin että se on mieletön muskelimimmi! Ja päälle päätteeksi aivan käsittämättömän ihana ja kiltti ja herttainen ja tottelevainen. Ai ihastuinko? No joo, jos voi enää enempää ihastua kuin tähän mennessä. Kyllä mulla on hienon koiran pentu! Vielä kun siitä saisi yhtä tottelevaisen kuin emästään..

Maanantaina aamupissatuksella törmättiin mieheen, joka huolehtii mökkitien aurauksesta ja pitää meidän mökkiä talvella kunnossa. Mulla ei ollut Tiille edes hihnaa, ja tietty huomasin lumisella tiellä takaa tulevan auton vasta aika lähellä. Tii onneksi totteli nätisti ja jostain syystä Kurukin - lieköhän ollut niin hölmistynyt.. Kurun laitoin hihnaan, ja Tiitu kävi moikkaamassa häntä vispaten tän miehen. Heti arvasi rodunkin oikein! Kurun mielestä miehelle piti huutaa, kun ei sitä saanut moikatakaan, mutta hiljeni sitten sentään. Ennen lähtöä käytiin vielä heittämässä reilun tunnin lenkki, mutta koirat olivat jo selvästi aika väsyneitä. Hyvä niin, väsynyt koira on tyytyväinen koira. Kurun tosin piti taas istua koko automatka (huoh) ja jostain syystä se läähätti ja jopa tärisi hermostuneesti ekan tunnin. Rauhoittui se sitten, mutta en tajua, miksei voinut matkustaa yhtä nätisti ja rauhallisesti kuin fiksu mammansa. Tii käytiin palauttamassa Kirsulaan, vaikka mä oisin kyllä voinut pitääkin sen, ja käytiin samalla moikkaamassa myös Beana-mummoa. Kuru pisti taas pahintaan - kehtasi murista Beanalle! Lieköhän ollut väsynyt ja mustasukkainen meistä, mutta joka tapauksessa.. no, onneksi Beana oli fiksumpi, ja jätti kakaran murinat omaan arvoonsa. Aika väsynyt pieni koira meillä oli, kun vihdoin kotiin päästiin. Kiitos Kirsulle Tiitun lainasta, meillä oli tosi ikimuistoinen reissu!

Tiina