Meidän Suuri Seikkailu Kurun kanssa alkoi siis keskiviikkona 8.6. Ensin vietiin Kurun kanssa Halti Ristolle hoitoon ja sitten suuntasin nokan kohti Kangasalaa, jossa tavattiin reissukaverit Lotta ja "tundravinttikoira" Tuisku koirapuistossa. Hellettä piisasi, Kuru keskittyi haisteluhommiin koirapuistossa, mutta kyllä se sentään yhden leikkipyrähdyksen teki Tuiskun kanssa, kun tarpeeksi oli saanut leikkiinkutsuja. Tuisku muistutti aika lailla Kurua kakarana - intoa ja vauhtia, ja juokseminen taitaa olla aika tärkeä osa elämää! Itse asiassa hämmästyttää, miten Kuru onkin ukkoutunut niin paljon tässä Haltin tulon jälkeen. Koirapuistosta suunnattiin Lotan kotiin, missä me yövyttiin seuraava yö, aamulla kun oli tarkoitus lähteä Tosi Aikaisin. Kuru ja Tuisku yrittivät jonkin verran riehua sisällä (ja Kuru tajusi, että Tuisku on Ihana Nainen - pari kertaa sain komentaa sen alas selästä ja se sai rauhoittua käskyn alla kunnes nylkytysinto laantui), mutta parin tunnin jälkeen meno sentään rauhoittui niin, että koirat malttoivat nukkua. Kurun piti kyllä levittää kaikki Tuiskun lelut ja luut ja kaivaa joku vanha naudanmahanpalanen kukkaruukusta (Tuisku on taitava! :D) syötäväkseen, mutta sehän on ihan perussettiä. Kurun mielestä rinkan pakkaaminen oli tosi jännää, ja se tunki nenänsä ihan kaikkeen. Ja teki ihan kaikkea, mitä ei ikinä kotona tee, mm. yritti pölliä mun ruokia lattialta!

Torstaiaamuna enemmän tai vähemmän hyvin nukutun yön jälkeen - vielä oli sentään pehmeä peti ja lakanat - herättiin neljän aikaan, lenkitettiin koirat, hoidettiin kaikki aamuhommat ja raahattiin kamat ulos puoli kuudeksi. Ja uskomatonta mutta totta, kuudelta me oltiin pakkauduttu Minnan autoon kaikkine kamoinemme. Onneksi oli se suksiboksi, koska se veti Minnan ja Lotan "käsilaukku"rinkat ja paljon muuta kamaa, auto oli siitä huolimatta melkoisen täynnä. Kuru tapasi siinä pihalla vain pikaisesti Lumo-porokoiran ja ne tuupattiin samaan konttiin toivoen parasta. Matka menikin ihan hienosti muuten, mutta ahtaat paikat olivat selkeästi Kurulle tiukka tilanne. Kuru kun on mielestään jotakuinkin koiramaailman kuningas, ja jos kaikki, myös nartut, eivät ole samaa mieltä, siitä ei Kurun mielestä hyvää seuraa. Lumo ei välttämättä ollut ihan samaa mieltä Kurun paikasta, mutta antoi kakaran pitää paisuneen egonsa. Autosta poistumistilanteet olivat kuitenkin vähän tulenarkoja, Kuru siis helposti rähähti Lumolle niissä tilanteissa, jos molemmat tulivat pois kontista lähes yhtä aikaa. Huomattiinpa sen illan yöpymispaikassa sitten, että Lumon kyljessä oli pieni reikäkin - ikävä juttu, eikä kukaan meistä ollut huomannut mistä se oli tullut. Niinpä oltiin sitten jatkossa vähän tarkempia noissa ahtaissa paikoissa, eivätkä Kuru ja Lumo matkustaneet enää samassa tilassa.

Torstaipäivän aikana siis matkustettiin Kangasalta Inarin Kaamaseen, missä meillä oli lattiamajoitus Minnan (ja lappalaispalstan kautta vähän munkin) tutun luona, yöpaikan emännällä oli Rilla-porokoira, joka taas on Haltin kasvattajan Veikko-porokoiran sisko. Koiramaailma on siis pieni. Matkaa kertyi yli 1100 kilometriä, ja aikaakin meni jotain 17 tuntia. Ihan riittävästi yhdelle päivälle siis.. varsinkin kun Kuru istui tai seisoi koko ajan, autossa ei sen mielestä vaan voi nukkua. Taukoja toki pidettiin, yksi pidempi ruokatauko Rovaniemellä ja muut pikavisiittejä huoltoasemilla. Tuntui kyllä aika kivalta päästä nukkumaan yöksi, enkä muista ihan hetkeen nukkuneeni yhtä sikeästi. Vaikka meitä siis oli kolme ihmistä ja kolme koiraa samassa huoneessa. Perjantaiaamuna polkaistiin vielä viimeiset reilu 100 kilometriä Utsjoelle, ihmeteltiin hetki Uulan säästössä (kyllä, siellä todella oli sen niminen kauppa), tehtiin viimeiset varusteiden säädöt, ja siitä se reissu sitten alkoi. Täytyy sanoa, että siinä vaiheessa jännitti kyllä ihan käsittämättömästi, eikä jännitystä yhtään helpottanut se, että meidän pysäköidessä autoa alkoi kuulua ukkosen jyrinää. Siinä varusteita välpätessä päätettiin kuitenkin että ukkonen on menossa poispäin - ja niin se onneksi olikin. Edellisen päivän automatkalla oli ukkostanut ja satanut hyvinkin rankasti paikka paikoin, ei olis todellakaan huvittanut kokea sitä keskellä erämaata.

Itse vaelluksesta on vaikea kirjoittaa mitään päivä päivältä - itse asiassa sillä tavalla muistellessa en muista mitään. Mutta alkuun lähdettiin polkua pitkin, ja ihan ensimmäisten satojen metrien aikana saatiin ihmetellä melkein pariakymmentä kuollutta sopulia keskellä polkua. Eikä pitkälle tarvinnut mennä, kun nähtiin ensimmäinen eläväkin sopuli, joka kiroili meille hyvin kiukkuisena kolostaan. Enpä olis uskonut, että niin pienestä elukasta voi todella lähteä niin iso kiukkuinen ääni. Sopuleita nähtiin todella paljon muinakin päivinä, ja Lumo ja Tuisku onnistuivat myös saalistamaan niitä, Lumo yhden joka käytännössä käveli sen suuhun, ja Tuisku kolme, jotka se onnistui saalistamaan siitä huolimatta, että se oli ihan koko ajan kytkettynä. (Niin muutkin koirat, mutta Kuru päästettiin irti kahden joenylityksen aikana ja Lumo-retkeilyvaliolla oli leirissä pieniä etuoikeuksia.) Eksoottisimmat eläimet, jotka onnistuttiin bongaamaan, olivat varmaan ne viisi poroa ja hyttystä, jotka koko reissun aikana nähtiin! :D Poroja siis nähtiin vain ensimmäisenä päivänä kun auton ikkunasta bongattuja ei lasketa, ja hyttysiä tosiaan vain ihan yksittäisiä kappaleita viimeisten päivien aikana. Onneksi, koska niiden takia me vaihdettiinkin viime tingassa reissukohdetta, Saariselällä niitä oli kuulemma jo karmea määrä.

Meidän reitistä tai yöpymispaikoista tai mistään muustakaan mulla ei ole kovin tarkkaa hajua, koska Lotta ja Minna ystävällisesti hoitivat suunnistuksen, enkä mä näköjään kykene mitenkään muistamaan niitä saamenkielisiä paikannimiä, vaikka kuinka kyselin.. No, polulla ei kuitenkaan kauaa viihdytty, vaan jo pian ensimmäisen lounaan jälkeen lähdettiin omia reittejämme. Ensimmäinen leiripaikka oli (tietenkin) hieno, vieressä oli pari lammikkoa ja rinteen alapuolella virtasi pieni puro. Mä opettelin retkeilyjuttuja ja katselin sormi suussa teltan pystyttämistä ja kaikkea muutakin.. mutta vähitellen niissäkin hommissa oppi tekemään edes jotain. Mutta jotenkin kaksi Partioaitan myyjää pystyttää teltan aika lailla nopeammin kuin ummikko ees tajuaa mitä tapahtui. :P Melkein joka illalle meillä oli myös "Vara-Terhi", Lotan ja Minnan viimevuotisen reissukaverin Terhin tekemää partiohenkistä ohjelmaa kirjekuoressa. Kyllä Vara-Terhistä oli iloa! Me päästiin mm. keksimään toisillemme ja koirillemme sudenpentukenraalinimet (KURU = Kärttyinen Ukko Ripittää Urpoja), piirtämään leirimaisemamme, kirjoittamaan runo reissustamme ja leikkimään Irmaa, jonka mä tunnen kyllä nimellä Salla.

Mitään hurjia päivämatkoja me ei tehty, onneksi, koska mulla oli alkuun aika painava rinkka, n. 20kg lähtiessä. Vaikka mulla ei ees ollut mitään turhaa mukana (käyttämättä taisi jäädä ainoastaan hyttyshuppu, ja Lotta tsekkasi kaiken mitä mä pakkasin), mutta noi mun varusteet eivät ole mitään grammanviilaajan varusteita.. Ihan riittävän rankkaa siis oli, mutta ei missään vaiheessa tullut mitään älytöntä väsymystä. Toinen leiri oli aika hienossa paikassa, ensimmäisen kerran nähtiin Norjan lumihuiput ja vedenlähteenä oli sydämenmuotoinen lampi (meillä oli vedenpuhdistin, joten seisovaakin vettä saattoi käyttää). Maasto oli matkan varrella aika vaativaa paikka paikoin, tosin eipä mulla mitään vertailukohtaa ole. Mutta riittävästi vaivaiskoivuja ja suota on nyt nähty. Heh - koivuja ei muuten sitten kauheasti ollutkaan, muutama tunturikoivu kolmen metrin välein oli Paistunturien mittakaavassa jo ihan tuuhea metsikkö. ;) Kolmas leiri jouduttiinkin perustamaan sellaiseen paikkaan, jossa ei ollut puun puuta, mikä oli vähän hankalaa koirien kiinnittämisen kannalta. Mutta pidemmälle ei sinä päivänä oltaisi millään enää jaksettu kävellä, eikä ihan hetkeen ollut puita muutenkaan luvassa. Hätä keinot keksii, ja vaivaiskoivujen ja katajien (onkohan olemassa vaivaiskatajia.. ainakaan en olis tunnistanut katajiksi muuten sellaista polvenkorkuista pusikkoa :D) seasta löytyi sen verran vahvojakin runkoja että saatettiin luottaa niiden pitävän koirat. Tosin eivät meidän koirat olleet enää siinä vaiheessa tippaakaan kiinnostuneita mistään muusta kuin nukkumisesta. Kuru nyt muutenkin oli ollut yllättävän nätisti eikä yrittänyt mitään tempoiluja missään vaiheessa, taisi olla reppana aika väsynyt jo ekana päivänä automatkojen takia, ja vaeltaminen on kyllä koirillekin melkoisen rankkaa.

Kolmantena päivänä tehtiin myös mun ja Kurun elämän ensimmäinen joenylitys kahlaamalla. Ei ollut ihan helppoa, kyllähän mä näin että siinä joessa on kova virtaus ja vaikka Lotta ja Minna etsivät helpoimman mahdollisen ylityspaikan "G-joen" yli, siinä oli myös melko syviä kohtia. Lotta meni Tuiskun ja rinkkansa kanssa ensimmäisenä yli ja etsi meille sopivaa reittiä, Minna vei oman rinkkansa ja Lumon (joka ylitti itsenäisesti ihan retkeilyvalion arvon mukaisesti) ja palasi sitten opastamaan mut yli. Kuru jäi siis vielä rannalle odottelemaan. Minnan ohjeilla ja kahden vaellussauvan kanssa mä sitten hitaasti mutta varmasti ylitin joen. Vesi oli suoraan sanottuna aivan pirun kylmää - mä olin kiljunut jo leirissä kastellessani peseytymislammikossa jalkani, ja nyt siinä virtaavassa jääkylmässä vedessä piti kahlata sitten pitkään ja hartaasti. No, jalat kyllä turtuivat aika nopeasti.. Välillä vettä oli yli polven, mutta onneksi sen syvempää ei ollut, kun Lotta ja Minna olivat testanneet reitin etukäteen. Ihan kunnialla mä selvisin ylityksestä, ja Minna-parka palasi vielä kerran takaisin toiselle rannalle hakemaan Kurun. Minna siis ylitti joen yhteensä viisi kertaa, viimeisen kerran Kurun kanssa. Kuru tuli kyllä jokeen kahlaamaan, mutta loikkasi sitten isolle kivelle ja painautui aivan litteäksi sitä vasten. Minna joutui nostamaan "kuollutta painoa" että sai sen pois kiveltä, ja veti Kurun takaisin jokeen. :P Kuru ei oikein arvostanut kun joutui liian syvälle (=pallit kastuvat), ja lähti sitten samantien uimaan. Sieltä se märkä jokirotta ui sitten suoraan mamman luokse ja kasteli mun kameran ravistellessaan. Kurun ilme oli kyllä loistava - se niiiiin paheksui että joku kehtasi tehdä sellaisen tempun sille, Minna kävi sitten lahjomassa sitä jollain herkulla että pääsi takaisin Kurun kaveriksi. :D

No, ruualla lahjominen oli helppoa, koska mä olin jostain käsittämättömästä syystä laskenut Kurun ruuat ihan väärin. Sitä ruokaa oli siis kyllä tarpeeksi mukana, varsinkin kun mä vielä torstai-iltana otin lisäruokaa "sivistyskassin" ruuista vaellusruokiin, mutta mä olin mitannut ensimmäisten päivien ruoka-annokset jotenkin todella väärin. Olin siis vielä etukäteen katsonut että mun muki toimii sopivana mittana ja tsekannut sen kanssa ruoka-annokset kotona, mutta se osoittautui ihan liian pieneksi määräksi. Tän hoksasin sitten toki vasta neljäntenä päivänä, kun katselin jäljellä olevaa ruokaa ja mietin, että jos tää pitää jakaa jäljellä olevalle neljälle illalle... no, se tarkoitti sitten vaan sitä, että nälkäkurki-Kuru sai ihan megakokoiset ruuat. Mä kun olin varannut sille n. 1,5-kertaisen määrän ruokaa normaaliin nähden, ja olin syöttänyt tosiaan ensimmäiset päivät jotenkin aivan liian pieniä annoksia. Ensimmäisinä päivinä Kuru vinkui ja hyppi hihnassaan aina kun käsiteltiin ruokaa, viimeisinä päivinä se lähinnä makasi mahansa vieressä saatuaan oman annoksensa. :P

Neljäntenä päivänä me tehtiinkin vain päiväretki, eli ei purettu leiriä aamulla, vaan otettiin vain pienet päiväreput (mun rinkan läpästä sai "vyölaukun") mukaan ja suunnattiin Rohttoaivin huipulle. Onneksi, koska huomasin, että Kuru ontui jotakin jalkaa. Jotakin siksi, etten mä siinä varvikossa mitään selvää saanut. Päiväretkellä koirienkaan ei tarvinnut kantaa reppujaan (Kurulla oli Savu-vainaan reput Minnalta lainassa, se kantoi n. 900 grammaa omia ruokiaan), ja matka oli vain 4-5 kilometriä, joten Kurukin sai aika hyvin lepoa. Rohttoaivin huipulta oli aivan käsittämättömät maisemat, eikä mikään valokuva tee oikeutta niille. Eikä kyllä muillekaan maisemille.. ei sitä vaan tajua ennen kuin on itse siellä. Ihan mieletön avaruus ja karu kauneus. Matkalla takaisin Lotta ja Minna innostuivat myös laskemaan karttalaukuilla mäkeä isommissa lumilaikuissa. :D Lumilaikkuja siis tosiaan oli siellä täällä eikä mitenkään harvassa, ja useimmissa leireissä meidän peseytymislammikot taisivat olla sulamisvesilammikoita. Koirat kyllä nauttivat lumesta, Kurukin hinkkaili kaulaansa oikein antaumuksella melkein kaikissa laikuissa joiden ohi käveltiin.

Illalla mä siitä ontumisesta huolestuneena hieroin Kurua, ja se reagoikin sen aiemmin vaivanneen oikean takajalan reisilihasten hieromiseen. Se piti pientä ääntä, kun hieroin sitä aiemmin revähtänyttä lihasta, mutta silmät ummessa rentona - taisi siis olla kipeä, mutta hieronta teki hyvää. Juuri ennen nukkumaanmenoa se kuitenkin ontui mun mielestä sekä oikeaa takajalkaa että vasenta etujalkaa aika selvästi, ja huolestuin tietysti. Loppuviikon Kuru sitten kävelikin tyhjien reppujen kanssa, ettei turhaan kuormitettaisi sen jalkoja. Tosin samoihin aikoihin myös Lumo alkoi kävellä omituisen näköisesti, ei ontunut, vaan kävely oli sellaista köpötystä. Minna arveli jo silloin, että tassut ovat kipeinä. Ja oikeassahan Minna oli - Kuru ei enää seuraavana iltana reagoinut reisilihaksen hieromiseen, mutta tassut kuumottivat ihan selvästi. Citykoiran tassut olivat siis selkeästi kuluneet. Vaikea uskoa, mutta rutikuiva jäkälä oli todella veitsenterävää ja kovaa. Kun itse yritti nousta käsien varassa ylös jäkälältä, ei onnistunut. Kun ei vaan ollut satanut tippaakaan, jäkälä oli mennyt niin kovaksi että kulutti tassuja todella kovasti. Vettä tuli vain ekana yönä (ja silloinkin vain pientä tihkua - maa ei ollut aamulla märkä) ja viimeisenä yönä, kun siitä ei sitten niin kauheasti ollut enää hyötyä..

Viidennen päivän leiri, päiväretkipäivän takia siis neljäs leiri, oli kyllä uskomattoman hienossa paikassa kalliolla järven rannalla. Enpä olis uskonut, että ikinä uskallan sellaisessa paikassa edes kävellä, saati sitten nukkua.. mutta niin vaan tällä reissulla joutui voittamaan pelkonsa aika monta kertaa. Mulla siis on korkeanpaikankammo, mutta niin mä vaan kiipesin todella jyrkkää rinnettä joenylityksen jälkeen ja tosiaankin yövyin siinä paikassa, vaikka teltan ovelta oli vain muutama (no okei, ei-kammoisen mielestä ehkä 10-15, mutta musta se tuntui paljon vähemmältä..) metri jyrkkään pudotukseen kalliota pitkin järveen. Mutta paikka oli sellainen, että ei vaan voi uskoa todeksi. Ihan käsittämätön maisema. Sääkin oli sinä iltana aika lempeä, välillä kun syötiin iltapalaa +4 asteessa ja toppahousujen kanssakin hytisten. Enpä tosiaan ois uskonut rakastuvani toppahousuihini niin lämpimästi kesäkuun puolivälissä. Parina päivänä oli sitten suorastaan hellettä, jotain +19 lämpötiloja mitattiin meidän kulkuaikaan. Helteeltä se ainakin tuntuu rinkan kanssa avotunturissa kulkiessa.

Ei me tosin sen sään annettu niin paljoa haitata meidän leirissä oleskelua. Meillä kun oli uskollinen ystävä "Reiska", 3x4m katos, jonka Lotta ja Minna osasivat asentaa niin käsittämättömän monella eri tavalla vaellussauvojen kanssa tai ilman suojaamaan tuulelta ja joskus auringoltakin. Reiskan kanssa syötiin melkein joka päivä lounasta ja päivällistä, ja Reiska oli kyllä korvaamaton tuulensuoja. Kyllä se yhtenä iltana viritettiin telttaakin varjostamaan, koska yö oli todella lämmin. Aurinko kun ei todellakaan siihen aikaan laske ollenkaan Utsjoella.

Loppupuolella reissua me käytiin myös "turistikohteessa" Koahpilasjärven (tästäkin oli sata eri kirjoitusmuotoa, mutta näin luki tuvan oven yläpuolella kyltissä, kun lunttasin valokuvasta) autiotuvalla. Maailma on kyllä pieni, ei voi muuta sanoa, sillä vieraskirjan mukaan samana päivänä aiemmin oli lähtenyt Minnan tuttavapariskunta, ja sitä edellinen käyttäjä oli ollut meille foorumin kautta tuttu lapinkoirien omistaja - ilmankos Kuru oli siinä pihapiirissä niin innoissaan hajuista. Siinä vaiheessa ne Kurun tassut alkoivat vaivata vähän enemmän, kun tuvalta lähdettiin polkua pitkin ja poistuttiin polulta, Kuru rupesi kävelemään aika huonosti ja sitä sai melkein vetää perässään, makaamaan se kävi heti kun oli tilaisuus. Polulla se oli kuitenkin kävellyt ihan normaalisti. Niinpä me päädyttiin suunnitelman vastaisesti kävelemään muutama kilometri polkua pitkin Kurun tassuja säästääksemme, ja Kuru kävelikin iloisesti ja tyytyväisesti mun edellä, kun ei tarvinnut niillä kovilla jäkälillä kävellä. Vain loppupätkä sen päivän kävelystä tehtiin polun ulkopuolella, silloin Kurua ei enää ihan tarvinnut hinata perässä, ilmeisesti ne tassut olivat sen verran saaneet levätä. Loppureissukin suunniteltiin niin, että toisiksi viimeisenä päivänä (viimeinen varsinainen vaelluspäivä) käveltiin mahdollisimman paljon polkua pitkin, vaikka se olikin aika ankeaa ihmisten kannalta - sitä kun jumittuu katsomaan vaan jalkoihinsa, eikä todellakaan osaa nauttia siitä vaelluksesta. Ja kieltämättä mun jalatkin kipeytyivät siinä kivisellä polulla kävellessä. Vaan mitäpä sitä ei koiransa takia tekisi. Kuru siis oli ihan normaali siinä polulla, tassut eivät vaivanneet ollenkaan, vaikka illalla teltassa ne selvästi kuumottivatkin.

Reissun loppupuolella tehtiin myös toinen joenylitys kahlaten, tällä kertaa onneksi aika lailla helpommasta paikasta, kun päästiin ylittämään mönkijäuran kohdalta. Pirun kylmää se virtaava vesi siinäkin oli, mutta pohjan kivet olivat kohtuullisen tasaisesti ja selvittiin vain käärimällä lahkeet polviin. Siitä huolimatta tehtiin niin, että mä menin vain rinkkani kanssa yli ja Lotta kävi erikseen hakemassa Kurun, molemmista mä en kyllä tällä kokemuksella olisi selvinnyt. Kuru totesi, että on taas hiukan liian syvää, puoliksi kahlasi ja puoliksi ui mun luokse, ja näytti taas niiiiin syyllistävältä. :P Kolmannenkin kerran mentiin joen yli, muistaakseni toiseksi viimeisenä päivänä, mutta sillä kertaa selvittiin kuivin jaloin, niin ihmeellistä kuin se onkin. Satuttiin joenrantaan sellaiseen paikkaan, missä oli kiviä sopivasti niin, että yli pääsi kävellen. Tai no... Minna pääsi ihan leikiten, ja veikin sekä mun rinkan että omansa, mä sen sijaan lähestyin vähän hankalampaa kivelle loikkaamista kilpikonnataktiikalla eli ryömin sen kiven päälle, etten varmasti tipu veteen. :D Mutta yli päästiin! Kurukin ylitti hienosti pitkässä narussa, Minna houkutteli toiselta rannalta ja mä kehottelin toiselta rannalta menemään yli. Se jumitti toisiksiviimeiselle kivelle, jolta piti tehdä vähän isompi loikka, mutta kun tarpeeksi sai kehotuksia ja houkutteluja, se loikkasi kyllä yli ja pääsi rannalle ihan kuivana.

Viimeinen leiri oli melkoisen lähellä polkua, itse asiassa en hoksannutkaan kuinka lähellä, ennen kuin aamulla meni ihminen leirin ohi.. No, ei nyt toki ihan vierestä, mutta kyllä sen ihmisen näki (ja koiratkin huomasivat - Lumo päästi vahtihaukun, Kuru haukkui koska Lumokin, muttei tajunnut miksi..). Hyvin me silti siinäkin saatiin nukuttua ja syötyä. Ja rinkkakin oli uskomattoman kevyt viimeisenä aamuna, kun käytännössä kaikki ruoka oli syöty ja koiranruokakin syötetty Kurulle, Oli kyllä vähän haikea fiilis lähteä siitä autolle, vaikka toisaalta se oli tietenkin kivaakin - Kurun tassut saivat kaipaamaansa lepoa ja kyllähän sitä itsekin oli välillä ikävöinyt sivistystä. Tai no, Haltia ainakin. Mutta kun on ollut viikon erämaassa näkemättä konkreettisesti yhtään ihmistä reissukavereiden lisäksi, se kaupunkiin palaaminen on tietenkin aika kummallista. Kai se haikeus vaan kertoo siitä, että meillä oli ollut ihan mieletön reissu. Paljoa ei sitten ollutkaan enää kävelemistä viimeisenä aamuna, ja autolla oltiin kai joskus kahdentoista aikaan. Päädyttiin saksalaisen turistin albumiin, koirat onneksi pääosassa, ja pakattiin autoa. Ja koska niin lähellä oltiin, käytiin myös Norjan puolella kävellen (koirat odottivat autossa, koska niillä ei mitään rabiesvasta-ainetodistuksia ole). Varsinainen turistikeikka, rajakyltin toisella puolella jonkun parikymmentä metriä. Uulan säästöstä haettiin vähän tuoretta evästä ja suunnattiin Utsjoen uimahalliin. Enpä olis uskonut, että uimahallin suihku ja sauna voivat tuntua niin luksukselta! Oltiinhan me toki niissä jääkylmissä lammikoissa peseydytty, mutta en mä todellakaan hiuksia ollut pessyt viikkoon.. olipahan ihana tunne käydä lämpimässä suihkussa ja saunoa.

Perjantaina ajettiin siis saunareissun jälkeen Utsjoelta Rovaniemelle, olihan siinäkin jo ihan riittävästi matkaa. Kolmen aikaan vissiin kaiken varustevälppäyksen, auton pakkaamisen, "Norjanreissun", kaupassakäynnin ja syömisen ja suihkussakäynnin jälkeen startattiin kohti etelää. Matkalla käytiin syömässä ja Sodankylässä kaupassa (olipahan porukkaa! Filmifestivaalit olivat käynnissä.), mutta muuten ajettiin reippaasti mökkikylään Rovaniemelle, ja perillä oltiin joskus puoli kymmenen jälkeen. Aika ihanalta tuntui myös se eka normaalissa sängyssä nukuttu yö! Nukuin kuin tukki, ja niin nukkuivat koiratkin. Kuru tietenkin Tuisku-paran alustalla. Vaikka Kuru ja Lumo eivät siis ihan relasti toisiinsa suhtautuneetkaan, niin ihan hyvin ne pystyivät olemaan samassa mökissä jne - oltiin vain tarkkana, etteivät ne ole missään ahtaissa nurkissa samaan aikaan. Matkustus sujui niin, että Lumo oli Tuiskun menomatkan paikalla takapenkillä, Kuru ja Tuisku takakontissa. Koska lauantaipäivän aikana kontista kuului pari ulahdusta Kurun ilmeisesti talloessa nukkuvan Tuiskun hännän päältä (nähtiin taustapeilistä, ettei se siellä muuta tehnyt), tehtiin niille ihan omat ekologiset lokerot ja rajattiin tila yhdellä kassilla. Näin loppumatkakin meni aivan rauhallisesti. Puoli kymmeneltä lauantaiaamuna oltiin jo matkalla Rovaniemeltä etelään, ja joskus puoli kahdeksan maissa oltiin Kangasalla. Oli kyllä vähän väsynyt olo, vaikka olin matkalla vetänyt unta palloon ja ajovuorot jaettiin niin, ettei mun tarvinnut enää lähempänä Tamperetta ajaa. Mun kun piti ajaa vielä kotiin yksin. Iltakahdeksalta lainavarusteiden purkamisen jälkeen starttasin Lotan pihasta ja kymmeneltä olin omassa kotipihassa Espoossa. Aika uskomaton reissu! Ja Kuruhan oli toki koko automatkan jälleen vain istunut ja seissyt, myös omassa autossa.. niinpä me nukuttiinkin iltalenkin jälkeen hyvin, hyvin sikeästi, ja Halti haettiin hoidosta vasta sunnuntaina.

Aivan uskomaton reissu! Ei voi kuin olla hirveän kiitollinen, että Minna ja Lotta ottivat ensikertalaisen retkeilyurpon mukaan (ja lainasivat kaikki varusteet..). Enpä tosiaan tiennyt etukäteen, minkälainen mieletön kokemus toi vaellus olikaan.

Tiina