Edellisessä blogimerkinnässä ihmettelin Kurun sisällepissailua. No, mitä opimme? Kannattaa soittaa aina kasvattajalle, kun on ongelmia! Yhtään sisäpissaa ei ole sen jälkeen tullut. On tainnut se pahin hämmennyskin hälvetä. Kuru on nyt myös nostanut ensimmäisen kerran koipea ihan oikeasti isojen poikien malliin. Tunsin haikeudensekaista ylpeyttä, iso poika. ;) Se tosin jäi yksittäiseksi kerraksi.

Lauantaiaamuna tulikin vastaan "arkipäivän luonnetesti". Oltiin Kurun kanssa tulossa jo takaisin päin pidemmältä aamulenkiltä tuulessa ja sateessa, kun nähtiin kävelytien vieressä lumikasaa potkinut känninen teekkari. Kuru rupesi tietysti haukkumaan sitä. Tyyppi jatkoi lumikasan potkimista ja samalla höpötti, että "hauku, hauku". Tässä vaiheessa ajattelin vielä, että ihan sama, mennään ohi vaan. Harmittomia nuo yleensä ovat. Tyyppi kuitenkin päätti tulla sönköttämään mulle jotakin. Totesin vaan, että ei kiinnosta, mene kotiis siitä. Kuru haukkui koko ajan mun takana. Tyyppi yritti vielä jotakin selittää, mutta toivotin tyypin helvettiin meitä häiritsemästä. Päästiinkin joku sata metriä jo kävelemään, kun tyypille tuli taas asiaa.

Tyyppi: Hei!
Minä: Ei kiinnosta, mene kotiis!
T: (Kurulle) Ole hiljaa, rakki! [MEGAluokan virhe]
M: Sinä et mun koiraani sano rakiksi, perkele. Nyt menet kotiis siitä!
T: (Kurulle) Hiljaa, hiljaa!
M: Se ei sua tottele, eikä sen tarvitsekaan. Nyt menet kotiis siitä ja olet ihmisiksi.
T: Mutku *jotakin*
M: Nyt menet kotiis siitä, mua ei kiinnosta sun jutut lauantaiaamuna kahdeksalta ja sä olet ympärikännissä. Mene kotiis!
T: Öö.. [taisi tässä vaiheessa tajuta jotain]
M: Mene kotiis!
Kuru haukkui koko ajan mun takana. Kun tyyppi tuli lähietäisyydelle, Kuru olisi halunnut mennä tervehtimään, joten pidin sitä valjaista mun vieressä. Tunsin vaan, kun häntä heilui mun jalkaa vasten. Samalla kuitenkin piti haukkua, kun oli niin jännää.

No, tämän jälkeen päästiin taas sata metriä, ja tyyppikin käveli johonkin suuntaan. Sitten tuli taas jotain asiaa.

T: Hei kulta!
M: Nyt kotiis siitä ku olisit jo!

Tyyppi tajusi lähteä, kyllä se tolpillaan pysyi koko ajan. Toivottavasti pääsi kotiinsa asti, oli nimittäin pelkässä puvussa liikkeellä, mahtoi olla sillä ilmalla kylmä. Enkä minä missään vaiheessa saanut selvää, mikä sen asia oli..  Kuru oli selvästi kiihtyneessä olotilassa. Kyllä se siitä rauhoittui aika pian, kun kotiin päin käveltiin, mutta mua harmitti. Ei tullut enää ketään vastaan, vaikka vähän ihmisten ilmoilta yritettiinkin kiertää. Kuru on nyt pöhkinyt pimeällä möröille, eikä tämä varmasti auttanut asiaa, vaikka mä hoidinkin tilanteen.

Viikonloppu meni muuten rauhallisissa merkeissä. Kävin Kurun kanssa pari kertaa pitkällä lenkillä, käytiin vähän ihmisten ilmoilla ihmettelemässä. Viime aikoina ollaan hävettävän hyvin onnistuttu välttämään sekä ihmisten että koirien ohittamista. Ei sitä tarkoituksella ole vältelty, meidän lenkkiajat vain taitavat olla vähän hassuja. Mutta tulipahan harjoitusta - oli vaan aika haastavaa Kurulle, mutta kyllä onnistuneitakin ohituksia saatiin. Silkkiniityllä on siitä hyvä lenkkeillä, että siellä näkee ajoissa vastaantulijat ja pääsee aina väistämään kauas. Jos vaan vielä tajuaisi itse, että vieraassa paikassa ei riitä yhtä pieni etäisyys kuin kotinurkilla. Ihmisten ohittaminenkin on hakusessa, namin kanssa onnistuu kyllä, mutta muuten ne ovat aivan liian mielenkiintoisia. Lauantaina kävin Messarissa ihmettelemässä näyttelyä (kiitos Katjalle ja Muskalle seurasta ja lipuista!), ja Kuru sai vähän tuliaisiakin. Poron kurkkutorvet näyttävät maistuvan. Kuru sai myös isojen poikien pannan ja uuden hihnan, kun pentupannasta on viimeinen reikä menossa. Kai se on tosiaan myönnettävä, että pentu on kasvanut. Varsinkin kun se uusikaan panta ei mene ensimmäiseen reikään, enpä olisi ostaessa sitä arvannut.. Seuraava koko näytti niin isolta, että "eihän sitä pennun kaulaan voi laittaa!". Niinpä niin, itseään on helppo huijata.

Alkuviikkokin oli hiljaiseloa, kun minä luin tämän vuoden viimeiseen tenttiin ja Risto puuhaili omia kouluhommiaan. Tänään Kuru pääsi vihdoin purkamaan patoutunutta energiaansa - tähän mennessä se on purkautunut mun lapaseen hyppimisenä ja muuna riekkumisena. (Nämä riekkumiset on sitten rauhoitettu sillä, että Kurua istutetaan juuri niin kauan paikallaan kuin tarvitsee, että se rauhoittuu eikä enää roiku hanskassa tai hihnassa. Tarpeeksi aikainen kieltokin saattaa riittää..) Kuru siis pääsi tapaamaan naapurin labradorinnoutajatyttö Kailia. Oli jo pimeää, ja pennuista näkyi taas pelkät heijastimet lampun valossa. Hyvät juoksu- ja painileikit niiltä irtosi. Näytti aika karulta, kun Kuru retuutti Kailia korvasta pitkin maata, mutta toisaalta, Kaili laittoi kyllä myöhemmin topakasti vastaankin. Hauskaa niillä joka tapauksessa taisi olla. Kuru yritti myös muutamaan otteeseen nylkytellä Kailia, mutta kielto riitti, ja Kuru lopetti. Ja Kaili on  onneksi sen verran reipas tyttö, ettei siitä hätkähtänyt, näytti vaan saavan lisää potkua Kurun riivaamiseen. Ihan oikein! Riehunnan jälkeen meillä on ollut taas kummallisen hiljainen pentu kotona.

Tiina